Rouva Hohde saa kolhuja #6
Meripihkasalongissa tuolit olivat vapaasti sijoiteltuja.
Juuri se oli paljon vaarallisempaa.
Ruokapöydässä istumajärjestyksen saattoi selittää käytännöllä. Salongissa jokainen istuutuminen kertoi totuuden ihmisestä.
Saila von Nauku kosketti ohimennen kauppavaltuutetun hihaa. Pentti Varispää salli nuoren teollisuusmiehen pitkästyttää itseään neljä minuuttia ja kaksitoista sekuntia.
Rouva Hohde jäi leivospöydän lähelle.
Leivokset oli tehty pieniksi kaupungin rakennuksiksi: kellotorni sokerista, verovirasto marsipaanista, asemarakennus suklaakatolla.
Rouva Hohde valitsi observatorion, koska kukaan ei nähnyt.
Silloin hänen ohitseen kulki nuori kirjuri, nainen, jota rouva Hohde oli kerran auttanut saamaan kutsun lukutalon iltaan.
Nainen tunnisti hänet.
Hetken hänen kasvoillaan näkyi laskutoimitus: vaatiko vanha kiitollisuus vielä jotakin?
Sitten hän valitsi helpomman suunnan.
“Sokerinen observatorio on varsin onnistunut”, rouva Hohde sanoi.
Kirjurinainen kääntyi helpottuneena.
“Kuinka ystävällistä.”
Ystävällistä?
Niin.
Kukaan ei ollut velkaa rouva Hohteelle mitään.
Jos he olisivat olleet, hän olisi voinut periä saataviaan.
Mutta he vain arvostivat häntä kohtuullisesti.
Kohtuullisuus oli ihmiselle kauhea paikka asua.
#6
