Markis Mustasilmä ja peili #2
Markis Mustasilmä oli aina ollut erinomainen kohtaamaan muita.
Velkojia, kirjureita, loukkaantuneita leskiä ja kerran hyvin lyhyesti verotarkastajan, joka myöhemmin kuvaili tapaamista hallinnolliseksi kosteikoksi.
Mutta itsensä?
Se oli eri asia.
Rekisteriliitteen takahuoneessa oli vanha kunnallinen tarkastuspeili. Kehyksen messinkikilven mukaan se oli tarkoitettu henkilöllisyyden epäjohdonmukaisuuksien havaitsemiseen.
Markis oikoi jalokivijäljitelmällä koristeltua kravattiaan.
“Arvokas”, hän sanoi kuvajaiselleen.
Kuvajainen räpäytti silmiään puoli sekuntia liian myöhään.
Markis jähmettyi.
Kuvajainen hymyili.
Markis ei.
“Tämä”, Markis sanoi, “on peilikäytännön perusteiden vastainen menettely.”
“Näytät väsyneeltä”, kuvajainen sanoi.
“Näytän strategisesti kuormittuneelta.”
“Näytät harakalta, joka varasti juristin takin ja alkoi sitten uskoa takkiin.”
Markis suoristi kaulustaan.
“Minä olen Markis Mustasilmä, laillistettu neuvottelija—”
“Kukaan ei ole laillistanut sinua.”
“Laillistaminen on kapea byrokraattinen tulkinta itsevarmuudesta.”
Peili-Markis kallisti päätään.
“Et tiedä, mitä puolet sanoistasi tarkoittaa.”
“Tiedän, miltä ne tuntuvat.”
“Se on pahempaa.”
Markis avasi salkkunsa.
Sitten sulki sen taas.
Tavallisesti hän pystyi tuottamaan paperin, tittelin tai tärkeän henkilön nimen.
Peili ei välittänyt niistä.
Sillä oli jo hänen kasvonsa.
#2
