Epätoivolla ei ole postileimaa #28
Kotimatkalla rouva Hohde kulki Kahvila Kiillotetun Lusikan avoimen oven ohi.
Ikkunapöydässä istui nuori mies, jonka rintataskusta näkyi huomioarvokortin kulma.
Tarjoilija kumartui hänen puoleensa hieman syvemmin kuin viereisen pöydän asiakkaalle.
Rouva Hohde huomasi sen.
Tietenkin vain siksi, että tällainen käytös oli vastenmielistä.
Ulkona terassipöydässä kaksi naista puhui hiljaa.
“Kuulin, että rouva Aro sai vain ehdollisen kutsukelpoisuuden.”
“Ei ihme.”
“Miten niin?”
“Hän lähettää kiitoskortit liian nopeasti.”
Rouva Hohteen askel hidastui tuskin havaittavasti.
“Liian nopeasti?”
“Epätoivo näkyy postileimasta.”
Naiset nyökkäsivät toisilleen.
Toinen otti teekuppinsa.
“Minä odotan aina seuraavaan päivään.”
“Viisasta.”
Rouva Hohteen kävelynopeus palasi aiempaan rytmiinsä.
Hän ei katsonut enää kahvilan ikkunaan.
Ehdollinen kutsukelpoisuus oli järjetön käsite.
Kiitoskortin lähettämisnopeudesta ei voinut päätellä ihmisen asemaa.
Eikä epätoivolla tietenkään ollut postileimaa.
Rouva Hohde paheksui kaikkea kuulemaansa.
Hänellä oli myös virheetön muisti.
#28
